Oman osaamisen arvioinnin vaikeus
Itsearviointi, oman osaamisen tunnistaminen ja tiedostaminen, omien kehityskohteiden löytäminen. On aina haastavaa pohtia omaa osaamista suhteessa suoritettavan tutkinnon tavoitteisiin.
Aika haastavia kysymyksiä. Mistä tiedän mikä on riittävä määrä teorioita ja kuinka laajasti niistä pitää osata kertoa? Tiedänkö mitä en tiedä? Arviointiasteikko ärsyttää. Arviointia ykkösestä vitoseen. Olet jotain mitä numero kertoo, et voi olla mitään siltä väliltä. Miksei voi antaa nollaa? Voihan olla, että joku asia on aivan vieras minulle? Voiko antaa itselleen parasta arvosanaa mistään, kun kyse on eksperttiydestä, tarkkaan rajatusta jonkin osa-alueen huippuosaamisesta? Tästähän puuttuu yksi sarake. Ei numerot kerro mitään siitä, mihin perustan arvioini!
Saan lomakkeen täytettyä. Joskin joudun paljon pohtimaan sitä, mitä numeroskaalaus merkitsee itselleni ja miten joku toinen sen kokee. Itsehän peilaan osaamistani omaan käsitykseni siitä, mikä on riittävää osaamista millekin tasolle. Käsityksenihän voi olla aivan väärä. Tällaista 360 arviota käytämme myös valmentajien koulutuksessa. He arvioivat osaamistaan Suomalaisen valmennusosaamisen mallin pohjalta rakennetussa itsearvioinnissa. Arvioitavia isompia kokonaisuuksia ovat mm. itsensä kehittäminen ja voimavarat, urheiluosaaminen sekä ihmissuhdetaidot. Tässä arviossa arviointiasteikko on 0-100 ja voit hyödyntää arviossa liukukytkintä, jolloin saa paremmin esille eri osa-alueiden erot, kun joku kohta voi olla himpun verran korkeammalla tai matalammalla kuin joku toinen. Siltikin jokaisen skaala on eri, vaikka eri tasojen arviointiin onkin karkea ohjeistus, mitä mikäkin arvo tarkoittaa käytännön työnä. Toisaalta yleensä antoisin osa tällaista arviointiprosessia on kuitenkin keskustelu, joka käydään arviosta.
Mietin myös sitä, että mikä on lopulta tärkeää? Kuinka paljon meidän tulisi osata ulkoa toistaa teorioita, jotta olemme riittävällä tasolla opettajina? Toki ymmärrystä tulee olla, mutta tarvitseeko meidän muistaa kaikki hienot termit vai onko tärkeämpää, että opetuksemme on motivoivaa, innostavaa ja oppimista tapahtuu? Olen ollut useammallakin luennolla, jossa opettaja on briljeerannut monilla hienoilla termeillä ja teorioilla ja perussanoma ja käytäntöön soveltaminen on jäänyt epäselväksi. Mitä tällaisesta tunnista jää mieleen? Vaikuttaako se oppijan tekemiseen käytännössä? Jos tunti ei muuta, vahvista tai aiheuta ajatuksia tai käytännön tekoja, niin silloinhan se on ollut ajanhukkaa kaikille.
No, palataanpa takaisin itsearvioon. Se ei siis sellaisenaan toimi, ainakaan vertailun välineenä. Minulle se on enemmänkin työkalu siihen, että mitä voisin opiskella lisää ja hyödyllisyys tulee esille sen kautta, että joudun pohtimaan aiemmin oppimaani. Tämä sama arviointi tulisi täyttää prosessin lopussa, jotta näkisi mitkä ovat ajatukset silloin. Voihan olla, että olenkin arvottanut osaamiseni ihan yläkanttiin.
Aika haastavia kysymyksiä. Mistä tiedän mikä on riittävä määrä teorioita ja kuinka laajasti niistä pitää osata kertoa? Tiedänkö mitä en tiedä? Arviointiasteikko ärsyttää. Arviointia ykkösestä vitoseen. Olet jotain mitä numero kertoo, et voi olla mitään siltä väliltä. Miksei voi antaa nollaa? Voihan olla, että joku asia on aivan vieras minulle? Voiko antaa itselleen parasta arvosanaa mistään, kun kyse on eksperttiydestä, tarkkaan rajatusta jonkin osa-alueen huippuosaamisesta? Tästähän puuttuu yksi sarake. Ei numerot kerro mitään siitä, mihin perustan arvioini!
Saan lomakkeen täytettyä. Joskin joudun paljon pohtimaan sitä, mitä numeroskaalaus merkitsee itselleni ja miten joku toinen sen kokee. Itsehän peilaan osaamistani omaan käsitykseni siitä, mikä on riittävää osaamista millekin tasolle. Käsityksenihän voi olla aivan väärä. Tällaista 360 arviota käytämme myös valmentajien koulutuksessa. He arvioivat osaamistaan Suomalaisen valmennusosaamisen mallin pohjalta rakennetussa itsearvioinnissa. Arvioitavia isompia kokonaisuuksia ovat mm. itsensä kehittäminen ja voimavarat, urheiluosaaminen sekä ihmissuhdetaidot. Tässä arviossa arviointiasteikko on 0-100 ja voit hyödyntää arviossa liukukytkintä, jolloin saa paremmin esille eri osa-alueiden erot, kun joku kohta voi olla himpun verran korkeammalla tai matalammalla kuin joku toinen. Siltikin jokaisen skaala on eri, vaikka eri tasojen arviointiin onkin karkea ohjeistus, mitä mikäkin arvo tarkoittaa käytännön työnä. Toisaalta yleensä antoisin osa tällaista arviointiprosessia on kuitenkin keskustelu, joka käydään arviosta.
Mietin myös sitä, että mikä on lopulta tärkeää? Kuinka paljon meidän tulisi osata ulkoa toistaa teorioita, jotta olemme riittävällä tasolla opettajina? Toki ymmärrystä tulee olla, mutta tarvitseeko meidän muistaa kaikki hienot termit vai onko tärkeämpää, että opetuksemme on motivoivaa, innostavaa ja oppimista tapahtuu? Olen ollut useammallakin luennolla, jossa opettaja on briljeerannut monilla hienoilla termeillä ja teorioilla ja perussanoma ja käytäntöön soveltaminen on jäänyt epäselväksi. Mitä tällaisesta tunnista jää mieleen? Vaikuttaako se oppijan tekemiseen käytännössä? Jos tunti ei muuta, vahvista tai aiheuta ajatuksia tai käytännön tekoja, niin silloinhan se on ollut ajanhukkaa kaikille.
No, palataanpa takaisin itsearvioon. Se ei siis sellaisenaan toimi, ainakaan vertailun välineenä. Minulle se on enemmänkin työkalu siihen, että mitä voisin opiskella lisää ja hyödyllisyys tulee esille sen kautta, että joudun pohtimaan aiemmin oppimaani. Tämä sama arviointi tulisi täyttää prosessin lopussa, jotta näkisi mitkä ovat ajatukset silloin. Voihan olla, että olenkin arvottanut osaamiseni ihan yläkanttiin.
Kommentit
Lähetä kommentti