Mistä olen tähän tullut? - Polkuni opettajakoulutukseen
Olen aloittamassa ammatillisen opettajan opinnot ja tähän blogiin tulen kirjailemaan ajatuksia, joita koulutusprosessin aikana herää. Olen ollut mukana monenlaisissa koulutuksissa ja mistä olen tullut pohdintoja, on tullut tehtyä useampikin matkan varrella. On kuitenkin hyvä tämänkin matkan alussa pysähtyä miettimään, että miten olen tähän pisteeseen päätynyt. Ensimmäiset ajatukset opettajan ammatista heräsivät jo alakoulussa, varmaankin viidennellä luokalla, kun päätin, että haluan liikunnanopettajaksi. Ohjaaminen ja opettaminen kiehtoivat yläkoulussa. Tuolloin 15-vuotiaana koin ensimmäisen ohajuskokemukseni, joka on piirtynyt mieleeni kirkkaana.
Iso kaiukuisa koulun sali. Astumme ystäväni kanssa saliin, jossa juoksentelee ympäriinsä 35 lasta, joista valtaosa on poikia. Ensimmäinen tunne on kauhistus ja ajatus miten ihmeessä saamme nämä lapset pysymään hallinnassa ja oppimaan jotain.
Kaikki sujui kuitenkin hyvin ja oletettavasti myös herätti lapsissa innostusta, sillä ainakin muutama näistä silloisista 6-vuotiaista on yleisurheilun parissa edelleen. En muista milloin ajatus liikunnan opettajuudesta vaihtui ajatukseen taitoluisteluvalmentajan ammatista. Jo silloin pohdin jollain tapaa sitä, että haluan opettaa sellaisia lapsia ja nuoria, joilla on halu liikkua ja halu harrastaa. Niinpä päädyin Jyväskylään Liikuntatieteelliseen tiedekuntaan opiskelemaan valmennuksen puolelle.
Opiskelujen ohessa valmensin taitoluistelijoita lähes täysipäiväisesti ja aloittelin Taitoluisteluliiton oto-kouluttajajana. Valmistuin ja siirryin päätoimiseksi valmentajaksi. Minua kuitenkin kiehtoi oppiminen ja oppimisen edistäminen ja niinpä päädyin silloiseen Lahden Ammattikorkeakouluun valmetajakouluttajan erikoistumisopinnoille. Elettiin vuotta 2007. Tämä koulutus antoi ensikosketukset yhteistoiminnalliseen opppimiseen ja erityisen herättävää oli koulutuksen kehittämisen osuudessa arviointiosuus. Tämä aloitti muutosprosessin itsessäni ja rupesin pohtimaan entistä enemmän opetusmenetelmiä ja niiden kehittämistä. Samoihin aikoihin pääsin myös Ulla Piekkarin vetämään kouluttajakoulutukseen Suomen Urheiluopistolla ja tämä on yksi parhaista oppimiskokemuksista. Oli todella vaikuttavaa kuinka yhteistoiminnallisislla menetelmillä kävimme monta teoria-asiaa lävitse ilman, että kouluttaja olisi meitä opettanut. Tämän jälkeen lisäsin vahvasti yhteistoiminnallisuutta omiin koulutuksiini ja voi melkein sanoa, että hurahdin tutkimaan erilaisia menetelmiä.
Seuraava iso kulmakivi oli johtamisen erikoisammattitutkinnon valmistavaan koulutukseen osallistuminen Suomen Urheiluopistolla. Olen luonteeltani tehokas suorittaja ja pidän siitä, että on selkeät raamit ja tehtävänannot. Meidät kuitenkin heitettiin todella syvään veteen ja olin ensimmäisten lähipäivien jälkeen aivan eksyksissä. Valmistavan koulutuksen pedagogisina valintoina olivat dialogi ja tiimioppiminen. jokaisella jaksolla osallistujista valittiin kaksi tiimivetäjää, jotka johtivat tiiejään. Meille annettiin aineistoja ja hyvin väljällä viitekehyksellä olevia tehtävänantoja.
Mitä ihmettä? Mitä meidän oletetaan tekevän? Mihin kysymykseen etsimme oikeaa vastausta? Ahdistaa? Ekö meitä opeteta?
Kipuilin tämän kanssa kunnes pääsimme prosessissa eteenpäin ja näin jälkikäteen voin sanoa, että oppimisen kannalta tämä on ollut vaikuttavin koulutus, jossa olen ollut mukana. Koska saimme suunnata tehtäviä oman tarpeemme mukaisesti, saimme valtavan määrän käytännön työkaluja arkeen ja huikean määrän sparrausta omien kehittämisprosessiemme kanssa. Tuollaisia oppimiskokemuksia ja näin vaikuttavaa opetusta itsekin haluan saada luotua.
Muita opetuksen näkökulmasta ja nykyiseen tapaani ajatella opettamisesta ja oppimisesta on vaikuttanut suuresti Pekka Peuran esitys yksilöllisten oppimispolkujen luomiseen peruskouluopetuksessa.
Voiko matematiikkaa opettaa noin? Ettei opeta? Oppilaat katsovat alustusvideoita ja arvioivat itse itseään. Yksilöllisiä polkuja, yläkoulussako?
Pekan ajatukset kolahtivat kovaa ja niistä innostuneena rupesin suunnittelemaan henkilökohtaisempia oppmispolkuja Taiitoluisteluliittoon. Suomen Olympiakomitean valmennusosaamisen verkosto on vaikuttanut myös paljon. Siellä on päässyt pohtimaan yhdessä muiden lajien koulutuksesta vastaavien kanssa mm. sukupolvien välisiä eroja, erilaisia pedagogisia koulutusmalleja ja yleisesti miten voidaan parhaiten edistää valmentajien osaamista ja oppimista.
Viimeisimäpänä muttei vähäisimpänä kokemuksena on viimeisen vuoden aikana käymäni kansainvälinen kouluttajakoulutus, jossa ympäri maailman koottiin eri tahoilta (yliopisto, lajiliitto ja urheiluvalmennuskeskukset) kokeneita kouluttajia ja opettajia oppimaan lisää valmentajien kouluttamisesta.
Jännittää... Selviydynkö vieraalla kielellä? Osaanko kouluttaa? Tiedän kyllä, että olemme aika hyviä Suomessa, mutt aonko se oikeasti totta?
Tämä prosessi vahvisti erityisesti sitä, että olemme täällä Suomessa hyvin pitkällä oppimismenetelmissä ja oppimisen vaikuttavuudessa, ylipäänsä koulutukseen liittyvissä asioissa. Monesti sain ylepeydellä olla kertomassa, mitä ja miten täällä Suomessa teemme ja teen asioita. Tämä oli myös iso matka itseen ja omaan tapaan kouluttaa.
Miksi? Millainen kysymys se oikein on? Kalskahtaa vähän negatiiviselta? Häh? Kysyminenhän on ihan hitsin vaikeaa?
Huomasin kuinka tärkeää on esittää oikeita ja oikeanlaisia kysymyksiä ja otinkin siitä itselleni kehityshaasteen, joka on edelleen ajankohtainen.
Kiinnostavaa tällä hetkellä opettamisessa on opettajan/kouluttajan taidot. Miten suuri merkitys opettajan tavalla toimia on siihen, miten opiskelijat oppivat ja mitä he pystyvät viemään käytäntöön. Ja kuinka varmistumme siitä, että koulutusprosessit ovat oikeasti vaikuttavia, eivätkä jää vain muutaman viikon opitun kokeilemiseksi omassa arjessa. Kumpi on tärkeämpää: se että koulutus näyttää paperilla hienolta, vilisee asiantuntijoita ja asiaa vai se, että valmentaja oikeasti saa apua käytännön työhönsä, että osaaminen oikeasti lisääntyy?
Nyt olen siis aloittamassa opettajan opintoja. Fiilikseni ovat hiukan ristiriitaiset, koska olen ns. pakotetusti niitä suorittamassa (työnanataja edellyttää opettajan kelpoisuutta). Koen kuitenkin, että minulla on jo paljonkin osaamista ja taitoja. Olenkin nyt haasteellinen opiskelija, jonka motivaatio on enemmän ulkoista (valmistuminen palkintona) kuin sisäsyntyistä. Toki olen kiinnostunut oppimaan, mutta en ole varma ovatko opekoulutuksen asiat niitä, joista minulle olisi tässä vaiheessa eniten hyötyä. Joustaako järjestelmä? Voisinko jossain kohtaa syventää osaamistani enemmän kuin perustiedoilla? Vai olenko vain persoonaton henkilö, joka pistetään putkeen, josta tehtävät tehtyään valmistuu opettajaksi? No, eihän se varmasti ihan näin mene ja paljon on kiinni itsestäni. Ja tosiasiahan on, että aina oppii jotain uutta, vaikka vetäisi samaa koulutusta jo kymmenettä kertaa. Aion siis ottaa haasteen vastaan ja astua avoimin mielin tämän prosessin vietäväksi.
Iso kaiukuisa koulun sali. Astumme ystäväni kanssa saliin, jossa juoksentelee ympäriinsä 35 lasta, joista valtaosa on poikia. Ensimmäinen tunne on kauhistus ja ajatus miten ihmeessä saamme nämä lapset pysymään hallinnassa ja oppimaan jotain.
Kaikki sujui kuitenkin hyvin ja oletettavasti myös herätti lapsissa innostusta, sillä ainakin muutama näistä silloisista 6-vuotiaista on yleisurheilun parissa edelleen. En muista milloin ajatus liikunnan opettajuudesta vaihtui ajatukseen taitoluisteluvalmentajan ammatista. Jo silloin pohdin jollain tapaa sitä, että haluan opettaa sellaisia lapsia ja nuoria, joilla on halu liikkua ja halu harrastaa. Niinpä päädyin Jyväskylään Liikuntatieteelliseen tiedekuntaan opiskelemaan valmennuksen puolelle.
Opiskelujen ohessa valmensin taitoluistelijoita lähes täysipäiväisesti ja aloittelin Taitoluisteluliiton oto-kouluttajajana. Valmistuin ja siirryin päätoimiseksi valmentajaksi. Minua kuitenkin kiehtoi oppiminen ja oppimisen edistäminen ja niinpä päädyin silloiseen Lahden Ammattikorkeakouluun valmetajakouluttajan erikoistumisopinnoille. Elettiin vuotta 2007. Tämä koulutus antoi ensikosketukset yhteistoiminnalliseen opppimiseen ja erityisen herättävää oli koulutuksen kehittämisen osuudessa arviointiosuus. Tämä aloitti muutosprosessin itsessäni ja rupesin pohtimaan entistä enemmän opetusmenetelmiä ja niiden kehittämistä. Samoihin aikoihin pääsin myös Ulla Piekkarin vetämään kouluttajakoulutukseen Suomen Urheiluopistolla ja tämä on yksi parhaista oppimiskokemuksista. Oli todella vaikuttavaa kuinka yhteistoiminnallisislla menetelmillä kävimme monta teoria-asiaa lävitse ilman, että kouluttaja olisi meitä opettanut. Tämän jälkeen lisäsin vahvasti yhteistoiminnallisuutta omiin koulutuksiini ja voi melkein sanoa, että hurahdin tutkimaan erilaisia menetelmiä.
Seuraava iso kulmakivi oli johtamisen erikoisammattitutkinnon valmistavaan koulutukseen osallistuminen Suomen Urheiluopistolla. Olen luonteeltani tehokas suorittaja ja pidän siitä, että on selkeät raamit ja tehtävänannot. Meidät kuitenkin heitettiin todella syvään veteen ja olin ensimmäisten lähipäivien jälkeen aivan eksyksissä. Valmistavan koulutuksen pedagogisina valintoina olivat dialogi ja tiimioppiminen. jokaisella jaksolla osallistujista valittiin kaksi tiimivetäjää, jotka johtivat tiiejään. Meille annettiin aineistoja ja hyvin väljällä viitekehyksellä olevia tehtävänantoja.
Mitä ihmettä? Mitä meidän oletetaan tekevän? Mihin kysymykseen etsimme oikeaa vastausta? Ahdistaa? Ekö meitä opeteta?
Kipuilin tämän kanssa kunnes pääsimme prosessissa eteenpäin ja näin jälkikäteen voin sanoa, että oppimisen kannalta tämä on ollut vaikuttavin koulutus, jossa olen ollut mukana. Koska saimme suunnata tehtäviä oman tarpeemme mukaisesti, saimme valtavan määrän käytännön työkaluja arkeen ja huikean määrän sparrausta omien kehittämisprosessiemme kanssa. Tuollaisia oppimiskokemuksia ja näin vaikuttavaa opetusta itsekin haluan saada luotua.
Muita opetuksen näkökulmasta ja nykyiseen tapaani ajatella opettamisesta ja oppimisesta on vaikuttanut suuresti Pekka Peuran esitys yksilöllisten oppimispolkujen luomiseen peruskouluopetuksessa.
Voiko matematiikkaa opettaa noin? Ettei opeta? Oppilaat katsovat alustusvideoita ja arvioivat itse itseään. Yksilöllisiä polkuja, yläkoulussako?
Pekan ajatukset kolahtivat kovaa ja niistä innostuneena rupesin suunnittelemaan henkilökohtaisempia oppmispolkuja Taiitoluisteluliittoon. Suomen Olympiakomitean valmennusosaamisen verkosto on vaikuttanut myös paljon. Siellä on päässyt pohtimaan yhdessä muiden lajien koulutuksesta vastaavien kanssa mm. sukupolvien välisiä eroja, erilaisia pedagogisia koulutusmalleja ja yleisesti miten voidaan parhaiten edistää valmentajien osaamista ja oppimista.
Viimeisimäpänä muttei vähäisimpänä kokemuksena on viimeisen vuoden aikana käymäni kansainvälinen kouluttajakoulutus, jossa ympäri maailman koottiin eri tahoilta (yliopisto, lajiliitto ja urheiluvalmennuskeskukset) kokeneita kouluttajia ja opettajia oppimaan lisää valmentajien kouluttamisesta.
Jännittää... Selviydynkö vieraalla kielellä? Osaanko kouluttaa? Tiedän kyllä, että olemme aika hyviä Suomessa, mutt aonko se oikeasti totta?
Tämä prosessi vahvisti erityisesti sitä, että olemme täällä Suomessa hyvin pitkällä oppimismenetelmissä ja oppimisen vaikuttavuudessa, ylipäänsä koulutukseen liittyvissä asioissa. Monesti sain ylepeydellä olla kertomassa, mitä ja miten täällä Suomessa teemme ja teen asioita. Tämä oli myös iso matka itseen ja omaan tapaan kouluttaa.
Miksi? Millainen kysymys se oikein on? Kalskahtaa vähän negatiiviselta? Häh? Kysyminenhän on ihan hitsin vaikeaa?
Huomasin kuinka tärkeää on esittää oikeita ja oikeanlaisia kysymyksiä ja otinkin siitä itselleni kehityshaasteen, joka on edelleen ajankohtainen.
Kiinnostavaa tällä hetkellä opettamisessa on opettajan/kouluttajan taidot. Miten suuri merkitys opettajan tavalla toimia on siihen, miten opiskelijat oppivat ja mitä he pystyvät viemään käytäntöön. Ja kuinka varmistumme siitä, että koulutusprosessit ovat oikeasti vaikuttavia, eivätkä jää vain muutaman viikon opitun kokeilemiseksi omassa arjessa. Kumpi on tärkeämpää: se että koulutus näyttää paperilla hienolta, vilisee asiantuntijoita ja asiaa vai se, että valmentaja oikeasti saa apua käytännön työhönsä, että osaaminen oikeasti lisääntyy?
Nyt olen siis aloittamassa opettajan opintoja. Fiilikseni ovat hiukan ristiriitaiset, koska olen ns. pakotetusti niitä suorittamassa (työnanataja edellyttää opettajan kelpoisuutta). Koen kuitenkin, että minulla on jo paljonkin osaamista ja taitoja. Olenkin nyt haasteellinen opiskelija, jonka motivaatio on enemmän ulkoista (valmistuminen palkintona) kuin sisäsyntyistä. Toki olen kiinnostunut oppimaan, mutta en ole varma ovatko opekoulutuksen asiat niitä, joista minulle olisi tässä vaiheessa eniten hyötyä. Joustaako järjestelmä? Voisinko jossain kohtaa syventää osaamistani enemmän kuin perustiedoilla? Vai olenko vain persoonaton henkilö, joka pistetään putkeen, josta tehtävät tehtyään valmistuu opettajaksi? No, eihän se varmasti ihan näin mene ja paljon on kiinni itsestäni. Ja tosiasiahan on, että aina oppii jotain uutta, vaikka vetäisi samaa koulutusta jo kymmenettä kertaa. Aion siis ottaa haasteen vastaan ja astua avoimin mielin tämän prosessin vietäväksi.
Kommentit
Lähetä kommentti